Ikäraja: K16
Rooleissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt
Tähdet: *****
Toimintaelokuva täynnä lajinsa kliseitä. Lopputeksteihin mennessä Looper on onnistunut murskaamaan niistä jokaisen. Tänä syksynä aikamatkustusta ja oman elämänsä pohdiskelua harrastavat niin ikään sama henkilö Joseph Gordon-Levitt ja Bruce Willis.
Eletään vuotta 2044. Aikamatkustusta ei olla vielä keksitty, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua on, ja silloinkin vain rikollisten käytettävissä. Koska tulevaisuudessa ruumiiden hävittäminen on turhan hankalaa hommaa, lähetetään ne ajassa taaksepäin tapettaviksi. Tästä työstä vastaavat looperit. Joe (JGL) on leveästi elävä looper, joka yhtenä kauniina päivänä saa vastaansa oman itsensä tulevaisuudesta (Bruce Willis). Alkaa ajojahti omaa elämäänsä vastaan.
Looper on tehokas kaksituntinen laajalla skaalalla erilaisia teemoja, jotka kiteytyvät loppua kohden yhteen ja samaan kysymykseen: Mikä määrittelee tulevaisuuden? Se pistää miettimään erilaisia vaihtoehtoja elokuvan lopulle, joista viimeisin selkeytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan tyhjentävänä seikkana. Aivan, näinhän sen täytyy mennä. Elokuvan pituudesta huolimatta se onnistuu esittämään kaiken tarpeellisen, eikä täten sorru toimintaelokuvien tyypilliseen venyttelyyn.
JGL esittää arvojaan punnitsevaa looperia riipaisevasti, vaikkakin toisinaan yksilmeisesti. Joen hahmossa hienoa on päättäväisyys tavoittelemaansa asiaan, joka ei kaadu kertaakaan matkan varrella. Ideana on puhtaasti mennä eteenpäin, eikä jäädä turhia mietiskelemään. Ei ennen kuin Joe törmää viljapelloilla poikansa kanssa asustelevaan Saraan (Emily Blunt). Kun ei enää tiedä ketä paeta, omaa itseään tulevaisuudesta vai homman pieleen menemisestä vihaisia loopereita, on tehtävä tarkkoja käännöksiä. Niin, ja totta kai Bruce Willisille annetaan ase muutaman tyypin lahtaamista varten. Ihan vain koska Bruce Willis.
Propseja on annettava myös maskeeraajalle, joka lataa JGL:n naaman uuteen kuosiin. Ylipäänsä tulevaisuuden teknologia ja ulkoasu on uskottavaa, eikä lavastusta ja tarpeistoa ole vedetty överiksi.
Jos tänä syksynä kiinnostaa valita toimintaelokuva, joka erottuu joukosta, valitse Looper. Hiljaisten lopputekstien alkaessa tiedät itsekin, että ympyrä on sulkeutunut.
Ikäraja: K12
Rooleissa: Christian Bale, Anne Hathaway, Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Gary Oldman & Marion Cotillard
Tähdet: *****
Kapina, kapina, kapina
Oliko se Bruce Wayne? Vai sittenkin Batman? Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, sillä The Dark Knight Rises ampuu sellaisilla voimilla katsojaa, että lähes kolmituntisen paketin jälkeen ilmat ovat pihalla.
Teholeffan aloituksessa ei paljoa säästellä. Poliittinen valtataistelu alkaa yläilmoissa, kun naamarimies Bane (Tom Hardy) valtaa lentokoneen. Gothamissa silti vannotaan rauhan nimeen, jota ylläpitävät poliisivoimat. Bruce Wayne (Christian Bale) on sulkeutunut omaan koloonsa odottamaan syytä poistua takaisin ihmisten ilmoille. Batmania ei ole nähty kahdeksaan vuoteen... Mutta pian varmasti tullaan näkemään.
Ohjaaja Christopher Nolan (Inception, The Prestige) tekee jälleen erittäin loistavaa työtä ja osoittaa, että on ansainnut paikkansa elokuvateollisuuden huippunimien listalla. Siinä missä Batman Begins vakuutti ja Yön ritari varmisti, on The Dark Knight Rises ehdottomasti sarjansa paras osa. Käsikirjoitus on loppuun saakka mietittyä, juonenkäänteet yhteen nivottuja ja hahmokehittely huimaa. Katsoja pistetään useampaankin kertaan haukkomaan henkeään asioille, joita ei olisi voinut kuvitella siellä olevankaan.
Christian Bale palaa kolmannen kerran lepakkoluolaansa laittamaan naamiota kasvoille. Siinä missä itse en ole henkilökohtaisesti pitänyt Balea kovin erityisenä näyttelijänä, parantaa hän huomattavasti suoritustaan viimeiseen. Tunneryöpyt koko maailman sortuessa niskaan tulevat luonnollisina esille, ja saavat kokemaan sympatiaa hahmolle. Itse hahmo tosin jää hieman yksinkertaiselle tasolle. Batman tekee juuri kaiken ennalta-arvattavan, vaikka muutama pikkuihme mahtuu tähänkin tarinaan.
The Dark Knight Risesin kirkkaimmat tähdet ovat kuitenkin Anne Hathaway kissanaisena, Tom Hardyn Bane ja Joseph Gordon-Levittin John Blake. Jos kenelläkään oli epäilyksiä Anne Hathawayn suoritusta kohtaan - kädet alas. Tässä tulee kissanaisten kissanainen. Hathaway lunastaa paikkansa näyttelijöiden kärkikastiin, eikä siitä ole epäilystäkään. Huonoksi kakkoseksi ei myöskään jää Joseph Gordon-Levitt, joka esittää nuorta poliisia. JGL saa sivuhahmoon paljon tunnetta ja varastaa huomaamatta muutaman kohtauksen täysin itselleen. Kunniamaininnan ansaitsee myös Cillian Murphy cameoroolistaan tohtori Cranena, jonka Bane työstää jakamaan oikeutta.
Kaiken kaikkiaan The Dark Knight Rises on toimiva tehopaketti ilman suurempia selittelyjä. Se ei sorru edeltäjänsä tavoin turhankin pitkästi tehtyihin kohtauksiin, vaan kulkee eteenpäin sujuvasti. Muutama kohtaus jää hieman irralliseksi, mutta mikäpä voisi olla sataprosenttisesti täydellistä? Hans Zimmerin soundtrack luo myös sellaisen tunnelman, että sieltä ei hevin poistuta. Zimmerin nerous jättää jälkensä.
Salista poistuttua ajatuksiin on iskostunut vain yksi lause;
Sainpa tällaisen pienen haasteen Storithianaltaja päätinpä siis toteuttaa sen tämän blogitekstin yhteydessä. Sanotaan nyt vielä tämänkin lisäksi, että tulevaisuudesta löytyy sitten mm. leffa-arvostelu ja sen aion saada internetin mahtavaan maailmaan torstaina. Pientä päivitystä tv-sarjoista on myös tuloillaan.
Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvänmielenasiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.
Kesä ja siihen kuuluva kesämökki - olen suomalainen höpsö.
The Kooksin musiikki - se ei koskaan petä.
Harry Potterin lukeminen yömyöhällä - parasta viihdettä vuodesta 1999 alkaen.
Pitkät kävelymatkat musiikkia kuunnellen - auttaa ideoimaan.
Uusi pari korkokenkiä - se on niin suuri ihme, jos on varaa sellaisiin.
Ystävien kanssa sekoilu - harrastamme tätä usein.
Elokuvat - hei, mitäpä muuta voisi tältä bloggerilta olettaa?
Korttipelit perheen seurassa - niitä harvoja yhteisiä hetkiä näin vanhemmalla iällä.
Kirjoittaminen - terapiaa, ja sen lisäksi piiloromantikkona semifluffyinen teksti hymyilyttää aina.
Että siinä olisi ! (: Haastan tähän vain kaksi bloggeria ja samalla armottomasti piilomainostan heitä. Käykää ihmeessä katsomassa: Odoshi & tukkakoskelo.
Tämä päivitys on pyhitetty kahdelle tänä vuonna ilmestyvälle, ja eritoten eniten odottamalleni elokuvalle. Muuten listaukseen olisi päässyt esim. Batman, mutta uskon siitä olevan infoa kaikilla joka tapauksessa enemmän kuin valitsemillani. Nämä molemmat löytyy myös aikaisemmasta päivityksestä, jossa listasin must see -elokuvia loppuvuodelle. Ja kyseessähän on siis ihanaiset The Perks of Being a Wallflower, sekä elokuvasovitus musikaalista Les Miserables.
Miksi nämä kaksi? Kumpikaan ei ole varmasti täysin tuntematon, mutta uskon vakaasti suurimman osan suomalaisista silti olevan tietämätön näistä. Hemmetin hienoja juoneltaan/aiheeltaan/idealtaan kuitenkin, joten here we go. Saapahan varustautua taas rahojensa menettämiseen.
ELÄMÄNI SEINÄRUUSUNA (The Perks of being a Wallflower)
Charlie on lukion ensimmäisellä luokalla. Hän on ikäistään älykkäämpi, mutta ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mikä tekee uusiin ihmisiin tutustumisesta vaikeaa. Charlie on seinäruusu, joka haluaisi heittäytyä mukaan elämään, mutta oman pään vangiksi on helppo jäädä. Väistämättä Charlien on kuitenkin kohdattava tuntematon maailma: ensimmäiset treffit, suudelmat ja bileet, uudet ystävät, seksi, huumeet ja The Rocky Horror Picture Show. Ne maagiset hetket, kun äärettömyyden tunteeseen riittää ajokortti ja täydellinen kokoelmakasetti. Mutta vaikka seinän vierustalta näkee kaiken tarkasti, Charlie ei voi jäädä sivustakatsojaksi loppuelämäkseen. Joskus on otettava selvää, miltä elämä tuntuu keskellä tanssilattiaa. Elämäni seinäruusuna on kirpeä kasvutarina ja syvällisen herkkä kuvaus vuoristoradasta, jota myös aikuistumiseksi kutsutaan. (Kirjan takakansi)
Saa ensi-iltansa ulkomailla 14.9. Mitä olen suomalaisen finnkinon kanssa ollut yhteyksissä, niin puhuivat alustavasta suunnitelmasta saada se tänne marraskuuksi. Parempi kuin ei mitään, eikös? Voi siis kaiketi kiittää tällä kertaa finnkinoa ! Kyllä Suomellakin joskus menee ihan kivasti.
Elämäni seinäruusuna perustuu siis Stephen Chboskyn kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Itse luin teoksen viime viikolla ja rakastuin ihan mielettömästi. Jos rehellisiä ollaan, niin syy miksi edes löysin Perksin oli, kun kuulin Ezra Millerin olevan siinä. Kyseinen nuori herrashenkilö on näyttelijänlahjoillaan Poikani Kevinissä saanut miut vakuuttumaan, ja sitä kautta sitten tutustuin tähänkin hankkeeseen. Eipä ollut huono valinta, sillä herran jumala kuinka mahtavan upea se kirja on. Voin vain suositella sitä kaikille, menkää, lukekaa ! Kerrankin oikeasti aito tarina, jossa ei tunnu olevan mitään ylikoristeellisia muovikuvia. Ihan vain elämää itseään. Elokuvan suhteen on suuria odotuksia siksikin, että kirjailija Stephen Chbosky on ohjannut ja käsikirjoittanut koko homman.
Päähahmona on tietenkin Charlie. Elokuvaan castattiin ujoa seinäruusua esittämään Logan Lerman. Miulla ei sikäli ole mitään kokemuksia Loganin näyttelemisestä, muuta kuin Butterfly Effectin roolisuoritus, jonka Logan teki lapsena. Enpä siis voi arvioida, onko hyvä vai huono. Trailerin perusteella ei kuitenkaan näytä lainkaan huonolta. Kirjassa seurataan kaikkea Charlien näkövinkkelistä niin, että hän lähettelee kirjeitä. Ja niissä sitten kerrotaan kaikki, mitä tapahtuu. Jännä nähdä, että tuleeko elokuva tuottamaan samanlaista upeaa tunnetta katsottaessa, kuin mitä kirjaa lukiessa kokee.
Sam sai kasvoikseen Emma Watsonin, joka sanoi MTV:n haastattelussa osuvasti fandomista: Sieltä löytää varmasti jonkun, johon samaistua. Emma on miulle vielä suht. Hermione, mutta kuten Rupert Grint osoitti Cherrybombilla, niin täysin erilainen hahmo kyllä parhaassa tapauksessa vie ne ajatukset muualle. Uskon ja luotan siis Emmaan. Sam on se, johon Charlie rakastuu. Mutta mistä tykkään erityisesti Perksissä on se, että välit Charlien kanssa kehittyvät rauhallisesti lopun tilanteeseen saakka. Ei ole turhan sokerimaustettua kliseekamaa, ja toivon elokuvankin jättävän sen turhia korostamatta.
Viimeisin pääkolmikosta on Patrick. Samin velipuoli ja homo. Roolissa nähdään Ezra Miller, jota jo hehkutin. Pakko sanoa, että kun luin kirjaa sain hieman erilaista kuvaa hahmosta, mitä trailerissa näkyi. Ehkä astetta rauhallisempaa? Joka tapauksessa Ezra ei ole vielä kertaakaan pettänyt yhdessäkään elokuvassa, jonka olen nähnyt (eli ne kaikki, joissa se on). Huvittavaa muuten, mutta trailerissä Ezra kuulostaa ihan Robert Sheehanilta ja elehtii samalla tavalla. Jos joku on katsonut Misfitsiä, niin tietää mistä puhun.
Casting sisältää myös mm. Paul Ruddin (Frendejä katsoneet tunnistaa Phoeben aviomieheksi Mikeksi), Kate Walsh (Greyn Anatomia), Nina Dobrev (Vampire Diaries) ja Mae Whitman (Scott Pilgrim vs. the world).
Hyvältä vaikuttaa, suosittelen tosin lukemaan kirjan ennen katsausta. Sen verran hieno teos on, ettei kannata ns. pilata mielikuviaan lukukokemusta varten (;
LES MISERABLES
Jean Valjean on tuomittu leivän varastamisesta. Vuosia myöhemmin hän etsii armahdusta. Poliisi Javert perässään, hän pakenee Fantinen tyttären Cosetten kanssa Pariisiin, jossa opiskelijat rakentavat barrikadeja ihmisoikeuksien puolesta.
Les Miserables on aivan mieletön musikaali. Se sijoituu 1800-luvun Ranskaan, joten puitteet ja maailmankuva on sen mukainen. Elokuvan ensi-illaksi on valittu ulkomailla 14.12. Suomelle päivää ei ole valittu, eikä tietoa levityksestä ole. Toivotaan parasta !
Les Miserablesin musikaalikin perustuu johonkin, nimittäin kirjaan. Mutta suhteellisen rennosti, sillä jos on lukenut kirjan, sekä nähnyt musikaalin, niin tietää eroja olevan roimasti. Elokuva perustuu nimenomaan musikaalin, joka on pyörinyt yli 25-vuotta West Endissä ja Broadwaylla. Elokuvan ohjauksesta vastaa Tom Hooper. Miehen töihin kuuluu mm. Oscar-palkittu Kuninkaan puhe, joten odotukset ovat sen mukaiset. Itse näin musikaalin vuonna 2010 Lontoossa, jolloin elokuvassakin roolinsa uusiva Samantha Barks esitti Eponinea. Jean Valjeanina oli Alfie Boe, joka on mieletön. Siinä on Hugh Jackmanille isot kengät täytettävänä. Musikaali on siitä lähtien ollut itselleni lähellä sydäntä sen synkeämmän teeman vuoksi. Siinä kuollaan, eletään kärsimyksessä, pyydetään armahdusta ja toivotaan seuraavan päivän olevan parempi. Toivonpilkahduksia näkyy kuitenkin rakkaustarinan muodossa, sekä loppujen lopuksi jokaisessa kuolemassakin. Kaikki pääkuolemat ovat tehneet syntiä, mutta kuolonhetkillään tekevät jotain hyvittääkseen sen. Paitsi tietenki epäonniset opiskelijat. Juoni kulkee kronologista tahtia Valjeanin elämän halki.
Päärolin nappasi tosiaan Hugh Jackman. Miä itse rakastan kyseisen miehen töitä, ja olen varma tämän tuovan Valjeanille oikeutta. Ainoa, mitä olen miettinyt, ovat laulunlahjat, sillä Valjeanin vokaalityöt ovat aika rajuja. Toivon ja uskon kuitenkin parasta, ja heti kun kuullaan laulupätkiä Hughilta, niin sittenhän se nähdään. Valjean on hahmona se perinteinen sankari, joka tahtoo korvata kaiken pahan mitä on tehnyt. Fantinen jättäessä hänelle tyttärensä Cosetten, pitää tyttöä kuin omaansa. On kuitenkin vankikarkuri, joten poliisikomissaari Javert seuraa perässä läpi vuosien.
Fantine, joka ei musikaalissa kauaa näkyvyyttä nauti, näkyy Anne Hathawayn kasvoilla. Mitä trailerissakin voi kuulla, niin kyllä nainen laulaa osaa. Sen lisäksi pidän siitä, miten laulu I Dreamed a Dream on sovitettu elokuvalle sopivaan tyyliin, ja se on karun raaka. Jostain taisin lukea, että elokuvassa lauletaan ihan suorilta, ettei turhaa autotunea ja säätelyä ole käytetty yli voimavarojen. Eipä siis ole luvassa Phantom of the Opera kakkosta, joka muistetaan huvittavasta editoinnista. Fantine on se, jonka nuoruuden unelmat murskattiin tullessaan raskaaksi miehelle, joka jo häipyi. Antoi tyttärensä pois, ja nyt yrittää maksaa tyttärensä ylläpidosta mm. myymällä itseään.
Javert on Russel Crow. Tässä kohtaa tuli oikeasti wtf-olo. Russel Crow ei missään nimessä olisi tullut pieneen mieleenikään, mutta jaa'a, saas nähdä. Javert on Valjeania jahtaava poliisi, joka lähes pakkomielteen tavoin tahtoo vain saada vangin kiinni. Tätä kissa-hiiri-leikkiä saadaan seurata koko musikaalin ajan, kun Javert tuntuu aina löytävän tiensä Valjeanin luo. Kaikki huipentuu barrikadin taistelussa.
Cosette ja Marius roolitettiin Amanda Sheyfriedille ja Eddie Redmaynelle. Pari rakastuu Pariisissa, juuri ennen barrikadin taistelua. Marius on opiskelijapoika ja Cosette Valjeanin tarkoin vahtima suojatti. Amandasta tykkään siinä ja siinä, ihan mukava näyttelijä, mutta jokin on aina häirinnyt. Eddie taas on ihan rakkaus, nähty ensimmäisen kerran elokuvassa Like Minds joka kuuluu suosikkileffojen joukkoon. Lauluääntä löytyy molemmilta, ja tässä onkin koko tarinan positiivisen pilkahdus. Ehkäpä siksi nyt annamme krediittiä jo valmiiksi.
Viimeisenä mainitsen Eponinen, joka on Cosetten lapsuusajan perheen oikea tytär. Eponinen rooliin tuli West End-tähti Samantha Barks, jonka laulua voi kuunnella Les Miserablesin musikaalikonsertin 25-vuotis videolla. Hänet näin myös livenä, ja voin kertoa naisen olevan ihan mahtava. Pian 22-vuotta täyttävä Samantha tulee ainakin onnistumaan, kun kerran onnistui jo aikaisemminkin. Eponine rakastaa salaa ja vähemmän salaa Mariusta, joka ei vastaa tytön tunteisiin. Siispä Eponine kulkee yksin, ja laulaa musikaalin yhden tunnetuimmista biiseistä On my Ownin. Eiköhän tähän melkein jokainen voi samaistua?
Muissa rooleissa on esim. Helena Bonham-Carter, Aaron Tveit, sekä liuta oikeita West Endin ja Broadwayn tähtiä, jotka tulevat mm. barrikadi-kohtauksiin ja statisteilemaan. Jos joku on yhtä hc-fani tän tyypin jutuille, niin elokuvassa voi sitten pelata spottaa näyttelijää (;
Ennen kaikkea hyvältä vaikuttaa, ja odotan innoissani. Suosittelen jokaiselle niin alkuperäisen musikaalin näkemistä, kuin tämänkin tapittamista. Barrikadeilla tapahtuva on miulle ehdotonta kohokohtaa ihan vain hahmon Enjolrasinkin vuoksi.
En voi väittää olevani perfektionisti. En todellakaan. Mutta sitten on niitä asioita, jotka jos eivät ole järjestyksessä, niin miulla katkeaa hiukset päästä. Näihin lukeutuu mm. leffahylly. Aloitin siispä kunniahyllyn järjestelyn, jonne päätyy vain ne parhaat ja mahtavimmat. Lajittelin elokuvat nätisti aakkosjärjestykseen. Pyyhin pölyt. Raivasin pari elokuvaa pois, ja lisäsin muutaman tilalle.
Ja sitten ajattelin, että voisin tehdä kunniahyllyn TOP10, jotka on aina ja ikuisesti siellä - koska ne on niin mahtavia! Joten kaikki nämä, jotka tähän nyt listaan, niin voin sanoa, että jos et katso, olet ääliö (sillä makuasioista sopii kiistellä, mutta mun makuni on joka tapauksessa paras)!
TOP10 katso, tai kadut ettet katsonut -elokuvaa
10. Donnie Darko (2001)
Tämä elokuva joko ihastuttaa, vai vihastuttaa. Maailmanlopun ja itsensä ymmärtämisen teema näkyy hienosti Donnie Darkossa, ja siksi se kuuluu miun suosikkilistalle. Se on kyllä myös niitä, joiden taiteelliset näkemykset voivat olla joillekin liikaa, eikä se kestä kuukausittaista katselua. Mutta oikeina hetkinä, oikeassa seurassa, on tämä varmasti elokuva, joka kannattaa katsoa. Jake Gyllenhaal ei ole miun lemppareita, mutta tässä elokuvassa jokin kolahtaa. Mieletöntä näyttelijäntyötä, ja elokuva, joka jättää pohtimaan koko syytä, miksi me edes ollaan tällä maapallolla.
09. The Deer Hunter (1978)
Kauriinmetsästäjät kuuluu jo ihan yleissivistykseen. Se kertoo sotaan lähtevistä pikkukaupungin työntekijöistä, jotka eivät palaa samanlaisina takaisin. Jakaisin elokuvan kahteen osaan. Siihen, joka pohjustaa ja on jopa hieman rasittavaa katsottavaa, ja siihen, joka näyttää lopputuloksen ja on elokuvaa parhaimmillaan. Jos kestää alun, niin lopussa kiitos seisoo. Tavallaan oppii myös arvostamaan pohjustustakin, jota ilman tulos ei olisi yhtä karmaiseva. Venäläistä rulettia ja mielen murtumista.
08. Never Let Me Go (2010)
Englantilaisen sisäoppilaitoksen kasvatit saavat tietää totuuden itsestään. Siinä missä traileri kuvastaa romanttista hömppää, on totuus aivan toinen. Kuuluu miun suosikkeihin juurikin sen jälkimmäisen vuoksi. Tämä on inhimillisyyttä parhaimmillaan. Se ei ole oikeastaan synkkä teos, kuten kaksi aiempaa elokuvaa, vaan pikemminkin suora ja lämmin kosketus aiheeseen. Toisaalta elokuvasta jää hyvä mieli, toisaalta ei. Se on vain elämää itseään.
07. Juno (2007)
Mitä tähän voi sanoa? Söpö. Miä pidän niin paljon psykologisesta ja rankasta kamasta, että sinne väliin tarvitaan tällaista sokeria. Ja tämä on oikeanlaista. Toki aiheena teinityttö tulee raskaaksi ja suunnittelee antavansa sen adoptioon, ei kuulosta miltään huippuleffalta, mutta Junon toteutus on raikas. Ellen Page on mahtava näyttelijä, ja käsikirjoitus on paikoittain kovin fiksu. Välillä se lankeaa tosin turhiin kliseisiin. Joka tapauksessa omaperäinen elokuva isolla oo:lla. Katsokaa itse, niin näette. Tästä elokuvasta jää ainakin hyvä mieli. Ja sinisen slushien himo.
06. Manic (2001)
Ah, ensimmäinen Joseph Gordon-Levitt listalla. En voi ylistää tätä miestä tarpeeksi. Manic kertoo väkivaltaan tunteitansa purkaneesta nuoresta miehestä, joka lähetetään selvittämään raivonsa alkulähteitä. Kuvaustekniikka on kyllä elokuvassa ihan päin sanonko mitä, sillä en tykkää ns. videokameratyylistä. Sisältö korvaa kuitenkin kaiken. JGL on yhtä loistava kuin aina ennenkin, ja Zooey Deschanel (yritäpä katsoa tän jälkeen 500 days of Summer) ei yhtään sen huonompi. Hyvin aliarvostettu elokuva, joka kannattaa kaikkien katsoa.
05. Like Minds (2006)
Brittipojat keskellä psykologista ja vähemmän psykologista murhakierrettä. Kaikki lähtee siitä, kun Alexia (Eddie Redmayne) syytetään koulutoverinsa Nigelin (Tom Sturridge) murhasta. Hiljalleen aukeaa totuus, johon sisältyvät niin temppeliherrat kuin ihan vain kyky hallita toisen mieltä. Mistäpä miä tässä en pitäisi? Psykologiaa, rikostarina, brittejä... Erittäin kiehtova elokuva. Kun kaikki päättyy, jää lopputekstejä tuijottamaan suu auki. Hyvin mielenkiintoinen, jälleen aliarvostettu valinta.
04. The Breakfast Club (1985)
Oi tätä klassikon huumaa. Olen katsonut The Breakfast Clubin varmasti miljoona kertaa, eikä se vanhene koskaan. Viisi erilaista oppilasta jäävät kukin eri syystä jälki-istuntoon, ja siitä se sitten lähtee. Jokaisella on ennakkoluuloja - jotkut paikkaansa pitäviä, ja jotkut menivätkin sitten metsään. Elokuva on ajaton. Vaikka tyyli ja tukka muuttuu, ei perusidea katoa mihinkään. Koululuokkien väliset erot ja yhtäläisyydet ovat nykypäivääkin. Kaikki uusintafilmatisoinnista puhuvat voivat painua suolle, sillä vain kuolleen ruumiini yli. Tämä pitäisi näyttää joka koulussa. Klassinen "eat my shorts" -fraasi tulee muuten tästä elokuvasta, ei Bart Simpsonilta.
03. Inception (2010)
Kukapa ei tietäisi Christopher Nolanin kassamagneettia, mutta tänne se kuuluu. Täysin viihdearvoinen elokuva, jossa on tosin muutamia fiksujakin juttuja. Kun mennään unen läpi uneen ja sieltäkin vielä syvemmälle, pohditaan samalla koko olemassaoloa. Elokuvasta löytyy näyttelijöiden huipputiimi. Tehosteet ovat valloittavia. Idea on mukavan omalaatuinen. Ja kaiken sen keskeltä löytyy katsoja, joka ei tunne "koskatääloppuu" -tunnetta missään vaiheessa. Plussaa scoresta, joka on paras ikinä.
02. Mysterious Skin (2004)
Aliarvostettu. Melkein kukaan ei edes tiedä. Häpeällistä. Mysterious Skin on hemmetin hyvä elokuva. Siinä lapsena valmentajansa hyväksikäyttämäksi tullut Neil myy itseään vanhemmille herroille, kun ei muuta kautta enää osaa rakkautta tuntea. Brian taas on varma, että syy lapsuutensa muistikatkoksille selittyy ufoilla. Tämä elokuva on rankkaa katsottavaa. Se ei pahemmin pistä naurattamaan, mutta vaikuttaa sitäkin enemmän. Jos aloittaa, pysy ehdottomasti loppuun saakka mukana. Neilin monologi on varmasti yksi elokuvahistorian hienoimpia, ja summaa kaiken elokuvassa näytetyn hienosti yhteen. Tämä on mestariteos. Se ei pelkää ottaa rankkaa aihetta ja näyttää sitä rehellisesti, verhoamatta sitä sokerihuntuihin. Teidän. On. Nähtävä. Tämä.
01. Little Miss Sunshine (2006)
Numero ykkönen on tämä parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ansiokkaasti Oscarin napannut elokuva. Tämä elokuva on sitä, mitä suurin osa elokuvista ei ole. Siinä on sielua. Kun hermoromahduksen partaalla oleva sekasikiöperhe pakkautuu yhteen autoon viedäkseen nuorimmaisen kauneuskilpailuihin, voi odottaa mitä vain. Perusäiti, voittajia ylistävä isä, itsemurhaa yrittänyt setä, rivosuinen vaari, puhumaton teinipoika ja missinurasta haaveileva pikkusisko. Jokainen hahmo on samaistuttava. Jokainen on aito ja inhimillinen. Se ei ole pelkästään komedia, vaan draama ja syvä tutkimus erilaisten ihmisten elämään ja ajatuksiin. Käsikirjoitus on nerokas ja oivaltava, ja se vie mukanaan. Hyvät fiilikset, hyvä tarina. Kaikki, teeskennelkää normaalia!
Ikäraja: K16
Rooleissa: Tilda Swinton, Ezra Miller
Tähdet: ****+
Äidin rakas(ko) hirviö
Saatiinhan se viimein Suomeenkin. Viime vuonna elokuvafestareilta kiitosta ja keskustelua niittänyt Poikani Kevin sai ensi-iltansa 20.4. Ja kuten hyvän elokuvafestari-leffan kuuluukin, on se poikinut katsojamääräkseen puolisen salia kerrallaan. Kansa herää hitaasti, mutta kunhan herää jossain vaiheessa. Elokuva on noin kaksi tuntia kestävä kasvutarina äidin ja pojan suhteesta, vastaamatta jäävistä kysymyksistä ja siitä, katsooko rakkaus verisiteisiin. Kun äiti Eva (Tilda Swinton) luopuu vapaamuotoisesta elämästään synnyttääkseen poikansa Kevinin (lapsena Jasper Newell & Rock Duer), lähtee käyntiin tahtojen taistelu. Kaikki huipentuu 15-vuotiaan Kevinin (Ezra Miller) vakavaan tekoon, jonka todellista syyllistä elokuva etsii pätkittäin.
Ensimmäinen ajatus, joka herää elokuvan katsottua on se, että miksi Tilda Swintonilla ei nähty Oscar-pystiä roolistaan? Stressin, lapsensa teon varjon ja koko kansan syyllistävän paineen alla elävän naisen elämä voisi olla aiheena floppi, mutta Swinton esittää sen ammattimaisesti ja vähä kerrallaan pintaa syventäen. Lopputulos on eheä kokonaisuus, jota kelpaa katsella - jopa pidempään. Elokuvan näkökulma pysyy tiiviisti äidissä kiinni, mutta se ei silti luo kliseistä marttyyria. Se on vahva tarina vahvasta ihmisestä, jonka annetaan silti sortuakin, taipumatta yliampuvuuteen.
Eikä jää häpeään vastanäyttelijä Ezra Millerkaan nimikkohahmo Kevininä. Vaikka pojan vakava teko onkin ilmeinen, saavat kasvuhetkien kuvaukset katsojan pysymään tiukasti kiinni penkissään ja pitämään silmänsä auki. Ezra taitaa kieroon kasvaneen, manipuloivan ja kaiken aikaa kaikesta kostavan Kevinin vaikuttamaan samaan aikaan helvetin lähettiläältä ja inhimilliseltä poikarukalta. Elokuvan lopulla saakin miettiä, kuka tässäkin oli paha, ja miksi.
Vastaamattomia ovat muutkin kysymykset. Syyllistä etsitään, mutta syyllisen leimaa ei tatuoida kenenkään päähän. Äidin rakkaus poikaansa kohtaan kyseenalaistetaan, mutta se näkyy silti siellä. Elokuva ottaa kantaa siihen, onko mikään loppujen lopuksi sitä, miltä se näyttää. Mahdottomuuksia siis. Välillä se kyllä sortuu mustavalkoisuuteen, kun muu kansa tuntuu turhankin aktiivisesti kivittävän Kevinin teosta kärsivää äitiparkaa. Kieltämättä jää miettimään, olisiko kaikki oikeasti noin raskaasti henkilökohtaista (näin ulkopuolisen perspektiivistä), jos.
Poikani Kevin ei kuitenkaan ole pelkästään draamaelokuva, vaan siihen perustuu myös trilleriinkin vivahtava puoli. Kuvaustekniikka sumentaa, kiertää, joskus liikaakin, mutta tehokeinona ovelasti. Iloinen rallatusmusiikki luo karmivaa kontrastia kuvassa tapahtuville katseille, eleille, teoille. Tämä elokuva ei mässäile verellä, mutta tuhoutunutta silmää metaforana käyttävä hedelmän mussutus saa silti kylmiä väreitä selkäpiihin. Ehkä omaan makuuni liian taiteellinen aloitus tomaattimurskassa kylpeminen on, mutta siitä eteenpäin saadaan nauttia kylmän ja kuuman vaihtelevasta lämpotilasta.
Tämä elokuva kuuluu vuoden 2011 ykkösnimiin. Vielä päiviä sen katsomisen jälkeen pyörii mielessä elokuvan herättämät kysymykset, ajatus tahdosta nähdä se uudelleen ja siitä, miten se polveutuu tosielämään. Vaikka Poikani Kevin on vain kirjailija Lione Shriverin fiktiivinen tuotos, se käsittelee paljon mediassa viime aikoinakin pyörinyttä aihetta.
Mitä tarkoittaa säästäminen?
Galna Dagarit on taas käynnissä, ja miultahan luonnollisesti meni sinne rahaa - tai no, melkein. Tuli kipaistua nimittäin samalla reissulla Anttilassa, jonne upposi toinen puolisko rahakuilusta. Ja huomenna olisi taas asiaa Stockmannille, kun halajan paria juttua lisää.
Raha sen kuin polttaa käsissä. Himoitsin ja harkitsin lähes tunnin ajan, että olisin ollut fiksu ja sijoittanut +70e (kyllä, kuulitte hinnan aivan oikein) kymmeneen Finnkinon sarjalippuun. Sillä olisi kuitattu mukavasti tämän vuoden leffassa käynnin riemuja, mutta päätin sitten, että ei niin ei. Ostin ennemmin valkoisen mekon. Toki sillä olisi säästänyt ihan ketun hitosti, kun tosiaan se peruslippu maksaa 12-13 euroa, ja kymmenen sarjassa tuolla hinnalla se olisi vain 7,40e per lippu. Nooooooooooh.
Ilman elokuva- ja tv-sarjojen maailmaa ei silti jääty. Kävin tosiaan Anttilassa, ja bongasin 13 eurolla How I met your motherin kakkostuottaria. Sehän tietysti tarttui mukaan. HIMYM on loistava sitcom, ja jos tykkää esim. frendeistä, niin suosittelen tsekkaamaan! Yhtä hyvää huumoria siinä ei miusta ole kuin frendeissä, jotka on mun sarjahyllyn kulmakiviä, mutta on tää sarja aika legen - wait for it - dary.
Ai niin, ja tuli sitten käytyä leffassa - taas. Viime lauantaina tsekkasin suomalaistuotannollisen Iron Skyn (koska pappa betalar!) ja keskiviikkona kulutusjuhlan jälkeen suunnattiin katsomaan Nälkäpeli (enhän toki ole nyt nähnyt sen kuin kolme kertaa - nooooooooh, superpäivä, niin mitäs pienistä!)
Huomenna saapuisi ensi-iltaan se ah niin odotettu We need to talk about Kevin. En nyt tähtää ensi-iltaan (koska hups, rahat), mutta seuraava tili tulee viikon kuluttua (; ehkä seuraavana superpäivänä... Tosin seuraavasta tilistä saanen miinustaa jo kakskymppiä, koska aion tilata viiiiimein hitRECordsilta paidan. hitRECords on tosiaan näyttelijä Joseph Gordon-Levittin siipien alla toimivaa bisnestä, jossa eri taiteen aloista kiinnostuneet yhdistävät voimiansa ja luovat milloin mitäkin. Tuotot jaetaan 50% yhtiölle ja 50% taitelijoiden kesken. Suhteellisen underground meininkiä, mutta suosittelen tutustumaan! Täältä sivuille ja täältä tuotekauppaan!
Rahat upposivat myös kaikkien fanien paheeseen, eli fanikrääsään. Tuli pyydettyä armaan Tanjan kautta, joka toimii Saksassa au pairina, että toisi mulle tullin kautta vähän THG-krääsää. Lupasin itselleni, että en sorru tähän, mutta piankos listallani oli pari lehteä, kirjanmerkki ja muistikirja. Mua ei oikeesti saisi päästä valloilleen! Sinne upposi noin kakskymppiä (joka tosin ei ole hinta eikä mikään tosta roinamäärästä). Olen mahdoton.
See ya next time will ya (ja ruuvit putoilee paikoiltaan, maailma on epätäydellinen paikka)
Elokuvakevättä, kesää, syksyä, talvea = mitä vielä jäljellä maailmanlopun vuonna 2012 elokuvien saralla. Ja jäljellähän on niin paljon, että oikeasti mietityttää, mitenkä saada rahaa näihin kaikkiin ja vielä maksaa muut menot siinä samalla. Pahinta kiusausta on muutaman elokuvan kohdalla se, että ne ihan yksinkertaisesti haluaisi nähdä useampaan kertaan. Näillä lippuhinnoilla, mitä nykyään joutu pulittaan, ei kyllä uudestaan käydä (valitettavasti).
Aloitetaan nyt vaikka niistä, jotka tällä hetkellä pyörivät leffasaleissa. Kolmas kerta Nälkäpeliä olisi ihan mielettömän kiva, mutta samalla houkuttaisi käydä katsomassa Titanic uudestaan. Siinä on kuitenkin niin eri tunnelma, kun näkee salissa sen laivan uppoavan. Helkutin hieno oli ensi-ilta. Miinusta kyllä yleisöstä, joissa muutamat päättivät ravailla vessassa kesken näytöksen, erityisesti takarivin populasta. Teki mieli ärähtää ja käskeä pysymään paikoillaan. No, minkäs teet. Tämä 3D-leffailu on kyllä sellaista ryöstöä, että heikompaakin hirvittää. 14 euroa! Alkuaikoina taisi lipun hinta olla 11 euroa, mutta totta kai hinnat menee väärään suuntaan, eli ylöspäin. Muistan kakarana maksaneeni 6.80 e ihan tavallisesta elokuvakokemuksesta, ja sekin ilo on nykyään puolet hintavampaa, eli 12 e.
Iron Sky vaikuttaa myös ihan hyvältä. Siihen ehkä menisinkin, jos vain ei prioriteettina olisi nähdä 20.4. ensi-iltaan saapuva We need to talk about Kevin (Poikani Kevin suomennoksena). Plus kuluja lisää tietysti se, että elokuva perustuu kirjaan, joka olisi mukava lukea ennen katselua. Juoni itsessään vaikuttaa lupaavalta. Poika Kevin tekee jotain anteeksiantamatonta, ja äiti joutuu miettimään, rakastiko hän koskaan poikaansa ja kuinka paljon teosta on hänen syytänsä. Äidin roolissa nähtävää Tilda Swintonia on ylistetty parhaasta roolisuorituksestaan koskaan, ja Keviniä esittävää Ezra Milleriä on povattu tulevaisuuden lupaukseksi (mm. NYLON lehden numerossa, jossa on listattuna myös esim. Tom Felton). Tämän elokuvan trailerin nähtyä tiesin, että se on pakko nähdä.
Jos hypätään tässä välissä sitten syyskuuhun, jolloin The Perks of being a Wallflower (Elämäni seinäruusuna) saa ensi-iltansa. Suomelle ei ainakaan imdb ole päivämääriä jaellut, mutta toivotaan parasta. Norjaan se ainakin rantautuu 20. päivän tienoilla. Ezra Miller löytyy tästäkin elokuvasta, nyt vain täysin erilaisessa roolissa. Pääosaa Elämäni seinäruusuna (joka sekin on kirja, joka pitäisi hommata, plaa) esittää Logan Lerman ja Emma Watson. Kuuluu myös ehdottomiin ja odotettaviin elokuviin, joita tänä vuonna meille näytetään. The Perks of being a Wallflower kertoo Charliesta, joka aloittaa lukion ujona seinäruusuna, mutta joka tutustutetaan alkoholiin, seksiin ja huumeisiin. Kirja on saanut keskustelua aikaan värikkäiden teemojensa puolesta. Mistään sateenkaarikakkusia ja eletään kaikki nätisti valehtelematta ei siis ole kyse.
Tulee varmasti olemaan muutenkin virkistävää nähdä Emmaa muissa rooleissa, kuin Pottereiden Hermionena. Eikä Logankaan huono näyttelijä ole ollut, joten en kanna huolta siitäkään. Nina Dobrev (joka Vampire Diariesin Elenana tunnetaan) löytyy myös castingluettelosta.
Kesällä ensi-iltaan löytää tiensä uusin ja viimeisin Christopher Nolanin Batman. The Dark Knight Rises on yksi odotetuimpia ensi-iltoja koko vuodelle, ja täytyy myöntää, että itsekin odotan ihan innolla. Nolan luottaa näyttelijöihinsä, ja mukana on taas aiemmissakin leffoissa pyörähtäneitä valintoja. Inceptionista mukaan tarttui Tom Hardy, Marion Cotillard ja Joseph Gordon-Levitt. Kissanaisen rooliin Nolan valitsi Anne Hathawayn. Trailerit ainakin näyttävät loistavalta, ja uskon vahvasti Nolanin suurena fanina, että Batmanin viimeinen ei tule olemaan pettymys.
Anne Hathaway sai roolin myös Les Miserables -musikaalin elokuvaversiosta. Tämä kyseinen (ja henkilökohtainen suosikkimusikaalini) elokuva tulee teattereihin joulukuussa. Les Miserables kertoo Jean Valjeanista, joka ryöstää leipää ja joutuu elämään varkaan nimikkeen alla. Komissario Javert etsii Jeania aina 1830-luvun Pariisiin saakka, jossa opiskelijapojat kyyhäävät barrikadeja.
Elokuvan Jean Valjeanin roolissa nähdään Hugh Jackman ja Javertina Russel Crowe. Elokuvaan on castattu muitakin tunnettuja ja tulevaisuuden huippunimiä, kuten Eddie Redmayne, Amanda Sheyfried, Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen. Löytyypä elokuvasta myös tähtiä suoraa West Endin lavalta. Esimerkiksi Eponinen rooliin valittu Samantha Barks toistaa roolinsa, sillä hän esitti Eponinea jo Les Miserablesin 25th Anniversary tourilla.
Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, on joulukuussa luvassa myös Hobitti. Kahteen osaan jaettu J. R. R. Tolkienin satukirja on Peter Jacksonin ohjaama, eli taattua LotR-laatua. Pääosaan Bilbo Reppulia esittämään saatiin Martin Freeman, joka varmasti muistetaan BBC:n Scherlockin Watsonina. Ian McKellen saapuu taas harmaaparta Gandalfiksi, ja muitakin LotReista tuttuja naamoja nähdään. Siitä, oliko niinkin tyngän kirjan jakaminen kahteen osaan erityisen fiksua, voidaan olla monta mieltä. Mutta ilmeisesti Potterit aloittivat muotivillityksen, jonka mukaan mitään ei vain voida jättää yhteen osaan (Twilight: Aamunkoin toinen osa tulee marraskuussa, ja huhut kertovat, että Nälkäpelin kolmas, eli Matkijanärhi, kuvattaisiin sekin kahdessa osassa). Rahastuksen makua, kieltämättä. Ainakin visuaalinen puoli näyttää helvetin hyvältä.
Mikä elämä? Mitkä rahat? Nämä ja paljon muuta (mm. DVD & Bluray ensi-iltoja) luvassa läpi vuoden! Ehkä pitäisi koittaa lotota?
Ikäraja: K12 Rooleissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson Tähdet: ***
Tältäkö näyttää tulevaisuuden maailma?
Kevään mainostetuin, ja varma kassamagneetti Nälkäpeli, lyö valkokankaille tänään 23.3.2012. Elokuva kertoo Amerikan nousseen sotien jälkeen tuhkasta Panemina, jonka pääkaupunki Capitol järjestää vuosittain rangaistuksena Nälkäpelin. Idea on, että jokainen kahdestatoista Panemin vyöhykkeestä, lähettää yhden tytön ja pojan taistelemaan tositv-formaattiin hengestään. Vain yksi voi voittaa. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) lähtee vapaaehtoisena leikkiin mukaan, kun sisko Prim saa epäonnisen arvan osakseen.
Nälkäpelissä on aineksia idealtaan kohauttaa. Lapset tappamassa toisiaan ja synkkä tulevaisuudenkuva ovat karmivia, ja joissain paikoissa katsojaa saattaa jopa ahdistaa elokuvan tunnelma. Se pysyy silti hyvän maun rajoissa. Tärkeintä on idea, ei verellä ja ruumiilla mässäily. Kirjan tasolle sitä ei silti olla viety. Siinä missä kirja luo tiheämmän ja sydämen sykettä nostavan olotilan (pakkojatkaalukemistataimuuten), jää elokuva hieman veteläksi. Kyllähän se kirjalle uskollisilla kohtauksilla nostaakin kylmät väreet selkäpiihin, mutta sitten saatetaankin sortua turhaan tillitykseen. Ehkä se ei olisi silti rikkonut rajoja, vaikka pari veitsen sivallusta oltaisiinkin ihan oikeasti näytetty.
Jennifer Lawrence loistaa roolissaan Katnissina. Nuori nainen on tuleva tähti, ja sen näkee siitä, miten hän ottaa roolin haltuunsa. Uskottavuus, sisällä piilevä herkkyys ja kovimmassakin tilanteessa jalat maassa seisovaa hahmoa ei voisi kukaan toinen esittää paremmin. Jennifer on Katniss. Moni konkarimpi näyttelijälahjakkuus jää naisen varjoon, kun hän ottaa jousipyssyn käteensä ja juoksee areenalle.
Ehkä jopa liian tehokkaastikin, sillä elokuvantekijät taisivat unohtaa muut hahmot kokonaan. Yhtä sympatisoiva tunne ei toisten tribuuttien puolesta tule, sillä heitä ei näytetä juuri ollenkaan. Hahmojen rakennus on jäänyt puolitiehen, vaikka Catoa esittävä Alexander Ludwig yrittääkin parhaansa saada äänensä kuuluviin. Josh Hutcherson saa Katnissiin rakastuneena ja epäonnisena tribuuttiehdokkaana Peetana sydämen sulamaan, ja tekee roolilleen oikeutta. Silti tuntuu, että Peetakin on vain sivuhahmon paholainen, jonka tunteille ei anneta riittävästi tilaa. Ei silti syytä huoleen, kyllä sivujuonena kulkeva rakkaustarina esille saadaan, ja se saa katsojan vastavuoroisesti hymyilemään muiden tapahtumien ohella.
Visuaalisestikin Nälkäpeli onnistuu. Puvustus toimii, ja Nälkäpelin areena on yhtä karu kuin kuvitelmissa. Capitol on ehkä enemmän Ikean kuvasto, kuin glamourinen pääkaupunki, mutta verrattuna Vyöhykkeen 12 lavastukseen saadaan silti mukavaa kontrastia. Nälkäpeli ei ole liian tietokoneellinen hahmotelma, vaan se antaa realistista kuvaa tulevaisuuden resuisemmista oloista.
Nälkäpeli on elokuva, joka kannattaa katsoa ajatuksella. Vaikka se ei ehkä onnistukaan kohauttamaan, on siinä silti mahdollisuuksia. Se ei ole huono, se ei jää vain yritykseksi, mutta jokin siinä tökkii. Juonikulku kulkee välillä poukkoilevana ja sekavana, ihan kuin se yrittäisi pitää kiinni kirjasta, mutta olla silti erillinen yksilö. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettei inhimillisyyden mureneminen olisi kuvattu juuri oikealla ja pysäyttävällä tavalla. Katsoja poistuu salista pää täynnä ajatuksia, ja ehkä se onkin sitten se paljon puhuttu kohautus.
Kerrankin voin sanoa kirjoituksessani, että oli tuottelias päivä. Melkein koko nettisivu on nyt Taitaja-kisaa varten koodattu, eli opettaja voi lakata niskaan hengittämisen ja antaa olla. Lopputulos miellytti omaa silmää ihan mukavasti, vaikkei vastannut alkuperäistä suunnitelmaa. Tällä aikataululla pidän sitä kuitenkin saavutuksena. Sen lisäksi viimeistelin pari lukua kirjaa varten ja vaihdoin lakanat sänkyyn. Yksinkertaisia arkiaskareita, mutta niitähän se elämä on täynnä.
Visitoin myös huoneen parvirakenteen, jonka kissa on lähinnä ottanut haltuunsa. Täytyy sanoa, että en ole koskaan järkyttynyt yhtä paljon. Enkä muuten ole koskaan ennen tuntenut yhtä palavaa tarvetta ruveta siivoamaan ja sisustamaan. Tässä sitä ollaan. Huomenna koko parvi saakin siis häädön nyrkin kokoisista pölypalloista ja kissankarvoista - herran jumala sain allergisen reaktion siellä käytyä. Suihku ja joululahjasuihkugeelien testaus oli pakollinen sen mission jälkeen.
piirrät maahan ensimmäisen viivan minä luettelen kirjaimet talon takana nojaamme kivijalkaan katsomme taivaalle toivomme ukonilmaa
Taitaja-kisoista vielä sen verran, että en malta odottaa. Tulee varmasti upeaa lähteä kukonlaulun aikaan ajamaan samaisen opettajan kanssa Helsinkiä kohti. Mukava pikku roadtrip siis luvassa. Onneksi Eetu lähtee mukaan, muuten voisi äkillinen influenssa iskeä. SMG on toiminut taas mukavana inspiraatiomusiikkina tämän projektin parissa, ja onneksi se on ohi. En jaksaisi enää yhtään HTML koodia HTML koodin perään, CSS:ää tai PHP:ta. Se oli nyt tässä, kiitti riitti.
Loppuilta menee Ugly Bettyn ja suklaasoijajuoman parissa. Sainpa tänään Burberryn takin (westbury), ja täytyy sanoa, että ihana on. Ja Burberrystä puheen ollen, eikö olekin hemmetin suloinen kuva Eddie Redmaynesta?
Kai jotkut vaan on syntyneet täydellisinä, eikös? Loppuun vielä Florence + the Machinea, joka on myös Eddien tavoin rakastettava;
Järkyttävän paha olo. Aivan järkyttävä, eikä se lähde pois millän. On upeaa huomata olevansa taas taudissa, jossa mikään ei pysy sisällä ja tekee mieli halailla vessaa. Hurmaavaa. Mutta on tässä ne bonuspuolensa, jotka takaavat mahdollisuudet levätä kotona, katselle telkkaria ja kirjoittaa mitä mieleen tulee. Otan siis tämän hyötyaikana saada valmista jälkeä - itseni kohdalla.
Esimerkiksi tämä blogi, jonka tulevaisuuden olin jo heittänyt romukoppaan. Nyt päätin kuitenkin, että nostan tämän vielä suosta paremmalle tasolle. Tai siis, suosta ainakin sille tasolle että miä itse olen tyytyväinen. Just nyt on niin itsekäs olo, että tekstistä huokuu se sataprosenttisesti läpi täydellä volyymilla.
Jos nyt alkaisi siitä, miten positiivista kipeät päivät ovat minulle; ne jakautuvat aina kolmeen eri virikkeeseen, eli The O.C, kynsilakka ja n. 300 litraa eri juomia. Tänäänkin on mennyt kaikkea teestä mansikkamehuun, kynnet ovat vaihtaneet väriä neljä kertaa ja O.C. pyörii lähes taukoamatta. Mutta kenenpä päivää ei piristäisi Seth Cohenin tajuttomat kommentit ja Marissan angstit? Hieno lausekin niistä tuli.
"Even when you're not a couple you'll always be a couple. You're Joanie and Chachi, Luke and Leia. " "Um, Luke and Leia were brother and sister. " "Yeah, well, may the force be with you. "
Että niin kivaa tänään. Pitäisi tehdä englannin rästityöt alta pois, hakea työpaikkaa työssäharjoitteluun, viimeistellä pari tekstiprojektia, siivota huone ja keksiä lahja pikkuveljelle, mutta voihan ne päivät näinkin viettää. Luultavasti samaa on luvassa vielä huomisellekin. Perjantaina sitten otetaan näppäimistö kauniiseen käteen ja aletaan koodailla nettisivuja taitajakisaa varten. Kiinnostusprosentti on huimat kolme.
Nyt palaan tuon O.C:n pariin ja teineilen loppuillan. Presidenttitenttikin tulisi maikkarilta, mutta katsoo nyt jaksanko alkaa sitä tänään seuraamaan. Tää O.C. on kuitenkin niin paljon parempaa herkälle sielulle.
on muuten hemmetin hyvä cover, ja The Kooks on rakkaus.
