keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Arvostelu: Poikani Kevin (We need to talk about Kevin, 2011)


Ikäraja: K16
Rooleissa: Tilda Swinton, Ezra Miller
Tähdet: ****+






Äidin rakas(ko) hirviö


Saatiinhan se viimein Suomeenkin. Viime vuonna elokuvafestareilta kiitosta ja keskustelua niittänyt Poikani Kevin sai ensi-iltansa 20.4. Ja kuten hyvän elokuvafestari-leffan kuuluukin, on se poikinut katsojamääräkseen puolisen salia kerrallaan. Kansa herää hitaasti, mutta kunhan herää jossain vaiheessa. Elokuva on noin kaksi tuntia kestävä kasvutarina äidin ja pojan suhteesta, vastaamatta jäävistä kysymyksistä ja siitä, katsooko rakkaus verisiteisiin. Kun äiti Eva (Tilda Swinton) luopuu vapaamuotoisesta elämästään synnyttääkseen poikansa Kevinin (lapsena Jasper Newell & Rock Duer), lähtee käyntiin tahtojen taistelu. Kaikki huipentuu 15-vuotiaan Kevinin (Ezra Miller) vakavaan tekoon, jonka todellista syyllistä elokuva etsii pätkittäin.

Ensimmäinen ajatus, joka herää elokuvan katsottua on se, että miksi Tilda Swintonilla ei nähty Oscar-pystiä roolistaan? Stressin, lapsensa teon varjon ja koko kansan syyllistävän paineen alla elävän naisen elämä voisi olla aiheena floppi, mutta Swinton esittää sen ammattimaisesti ja vähä kerrallaan pintaa syventäen. Lopputulos on eheä kokonaisuus, jota kelpaa katsella - jopa pidempään. Elokuvan näkökulma pysyy tiiviisti äidissä kiinni, mutta se ei silti luo kliseistä marttyyria. Se on vahva tarina vahvasta ihmisestä, jonka annetaan silti sortuakin, taipumatta yliampuvuuteen.

Eikä jää häpeään vastanäyttelijä Ezra Millerkaan nimikkohahmo Kevininä. Vaikka pojan vakava teko onkin ilmeinen, saavat kasvuhetkien kuvaukset katsojan pysymään tiukasti kiinni penkissään ja pitämään silmänsä auki. Ezra taitaa kieroon kasvaneen, manipuloivan ja kaiken aikaa kaikesta kostavan Kevinin vaikuttamaan samaan aikaan helvetin lähettiläältä ja inhimilliseltä poikarukalta. Elokuvan lopulla saakin miettiä, kuka tässäkin oli paha, ja miksi.

Vastaamattomia ovat muutkin kysymykset. Syyllistä etsitään, mutta syyllisen leimaa ei tatuoida kenenkään päähän. Äidin rakkaus poikaansa kohtaan kyseenalaistetaan, mutta se näkyy silti siellä. Elokuva ottaa kantaa siihen, onko mikään loppujen lopuksi sitä, miltä se näyttää. Mahdottomuuksia siis. Välillä se kyllä sortuu mustavalkoisuuteen, kun muu kansa tuntuu turhankin aktiivisesti kivittävän Kevinin teosta kärsivää äitiparkaa. Kieltämättä jää miettimään, olisiko kaikki oikeasti noin raskaasti henkilökohtaista (näin ulkopuolisen perspektiivistä), jos.

Poikani Kevin ei kuitenkaan ole pelkästään draamaelokuva, vaan siihen perustuu myös trilleriinkin vivahtava puoli. Kuvaustekniikka sumentaa, kiertää, joskus liikaakin, mutta tehokeinona ovelasti. Iloinen rallatusmusiikki luo karmivaa kontrastia kuvassa tapahtuville katseille, eleille, teoille. Tämä elokuva ei mässäile verellä, mutta tuhoutunutta silmää metaforana käyttävä hedelmän mussutus saa silti kylmiä väreitä selkäpiihin. Ehkä omaan makuuni liian taiteellinen aloitus tomaattimurskassa kylpeminen on, mutta siitä eteenpäin saadaan nauttia kylmän ja kuuman vaihtelevasta lämpotilasta.

Tämä elokuva kuuluu vuoden 2011 ykkösnimiin. Vielä päiviä sen katsomisen jälkeen pyörii mielessä elokuvan herättämät kysymykset, ajatus tahdosta nähdä se uudelleen ja siitä, miten se polveutuu tosielämään. Vaikka Poikani Kevin on vain kirjailija Lione Shriverin fiktiivinen tuotos, se käsittelee paljon mediassa viime aikoinakin pyörinyttä aihetta.

Me tulemme puhumaan Kevinistä vielä pitkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti