Arvostelu: Looper (2012)

Ikäraja: K16
Rooleissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt
Tähdet: *****

Toimintaelokuva täynnä lajinsa kliseitä. Lopputeksteihin mennessä Looper on onnistunut murskaamaan niistä jokaisen. Tänä syksynä aikamatkustusta ja oman elämänsä pohdiskelua harrastavat niin ikään sama henkilö Joseph Gordon-Levitt ja Bruce Willis.

Eletään vuotta 2044. Aikamatkustusta ei olla vielä keksitty, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua on, ja silloinkin vain rikollisten käytettävissä. Koska tulevaisuudessa ruumiiden hävittäminen on turhan hankalaa hommaa, lähetetään ne ajassa taaksepäin tapettaviksi. Tästä työstä vastaavat looperit. Joe (JGL) on leveästi elävä looper, joka yhtenä kauniina päivänä saa vastaansa oman itsensä tulevaisuudesta (Bruce Willis). Alkaa ajojahti omaa elämäänsä vastaan.

Looper on tehokas kaksituntinen laajalla skaalalla erilaisia teemoja, jotka kiteytyvät loppua kohden yhteen ja samaan kysymykseen: Mikä määrittelee tulevaisuuden? Se pistää miettimään erilaisia vaihtoehtoja elokuvan lopulle, joista viimeisin selkeytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan tyhjentävänä seikkana. Aivan, näinhän sen täytyy mennä. Elokuvan pituudesta huolimatta se onnistuu esittämään kaiken tarpeellisen, eikä täten sorru toimintaelokuvien tyypilliseen venyttelyyn.

JGL esittää arvojaan punnitsevaa looperia riipaisevasti, vaikkakin toisinaan yksilmeisesti. Joen hahmossa hienoa on päättäväisyys tavoittelemaansa asiaan, joka ei kaadu kertaakaan matkan varrella. Ideana on puhtaasti mennä eteenpäin, eikä jäädä turhia mietiskelemään. Ei ennen kuin Joe törmää viljapelloilla poikansa kanssa asustelevaan Saraan (Emily Blunt). Kun ei enää tiedä ketä paeta, omaa itseään tulevaisuudesta vai homman pieleen menemisestä vihaisia loopereita, on tehtävä tarkkoja käännöksiä. Niin, ja totta kai Bruce Willisille annetaan ase muutaman tyypin lahtaamista varten. Ihan vain koska Bruce Willis.

Propseja on annettava myös maskeeraajalle, joka lataa JGL:n naaman uuteen kuosiin. Ylipäänsä tulevaisuuden teknologia ja ulkoasu on uskottavaa, eikä lavastusta ja tarpeistoa ole vedetty överiksi.

Jos tänä syksynä kiinnostaa valita toimintaelokuva, joka erottuu joukosta, valitse Looper. Hiljaisten lopputekstien alkaessa tiedät itsekin, että ympyrä on sulkeutunut.

Arvostelu: Batman - Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, 2012)

Ikäraja: K12
Rooleissa: Christian Bale, Anne Hathaway, Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Gary Oldman & Marion Cotillard
Tähdet: *****

Kapina, kapina, kapina

Oliko se Bruce Wayne? Vai sittenkin Batman? Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, sillä The Dark Knight Rises ampuu sellaisilla voimilla katsojaa, että lähes kolmituntisen paketin jälkeen ilmat ovat pihalla. 

Teholeffan aloituksessa ei paljoa säästellä. Poliittinen valtataistelu alkaa yläilmoissa, kun naamarimies Bane (Tom Hardy) valtaa lentokoneen. Gothamissa silti vannotaan rauhan nimeen, jota ylläpitävät poliisivoimat. Bruce Wayne (Christian Bale) on sulkeutunut omaan koloonsa odottamaan syytä poistua takaisin ihmisten ilmoille. Batmania ei ole nähty kahdeksaan vuoteen... Mutta pian varmasti tullaan näkemään.

Ohjaaja Christopher Nolan (Inception, The Prestige) tekee jälleen erittäin loistavaa työtä ja osoittaa, että on ansainnut paikkansa elokuvateollisuuden huippunimien listalla. Siinä missä Batman Begins vakuutti ja Yön ritari varmisti, on The Dark Knight Rises ehdottomasti sarjansa paras osa. Käsikirjoitus on loppuun saakka mietittyä, juonenkäänteet yhteen nivottuja ja hahmokehittely huimaa. Katsoja pistetään useampaankin kertaan haukkomaan henkeään asioille, joita ei olisi voinut kuvitella siellä olevankaan.

Christian Bale palaa kolmannen kerran lepakkoluolaansa laittamaan naamiota kasvoille. Siinä missä itse en ole henkilökohtaisesti pitänyt Balea kovin erityisenä näyttelijänä, parantaa hän huomattavasti suoritustaan viimeiseen. Tunneryöpyt koko maailman sortuessa niskaan tulevat luonnollisina esille, ja saavat kokemaan sympatiaa hahmolle. Itse hahmo tosin jää hieman yksinkertaiselle tasolle. Batman tekee juuri kaiken ennalta-arvattavan, vaikka muutama pikkuihme mahtuu tähänkin tarinaan.

The Dark Knight Risesin kirkkaimmat tähdet ovat kuitenkin Anne Hathaway kissanaisena, Tom Hardyn Bane ja Joseph Gordon-Levittin John Blake. Jos kenelläkään oli epäilyksiä Anne Hathawayn suoritusta kohtaan - kädet alas. Tässä tulee kissanaisten kissanainen. Hathaway lunastaa paikkansa näyttelijöiden kärkikastiin, eikä siitä ole epäilystäkään. Huonoksi kakkoseksi ei myöskään jää Joseph Gordon-Levitt, joka esittää nuorta poliisia. JGL saa sivuhahmoon paljon tunnetta ja varastaa huomaamatta muutaman kohtauksen täysin itselleen. Kunniamaininnan ansaitsee myös Cillian Murphy cameoroolistaan tohtori Cranena, jonka Bane työstää jakamaan oikeutta.

Kaiken kaikkiaan The Dark Knight Rises on toimiva tehopaketti ilman suurempia selittelyjä. Se ei sorru edeltäjänsä tavoin turhankin pitkästi tehtyihin kohtauksiin, vaan kulkee eteenpäin sujuvasti. Muutama kohtaus jää hieman irralliseksi, mutta mikäpä voisi olla sataprosenttisesti täydellistä? Hans Zimmerin soundtrack luo myös sellaisen tunnelman, että sieltä ei hevin poistuta. Zimmerin nerous jättää jälkensä.

 Salista poistuttua ajatuksiin on iskostunut vain yksi lause;


deshi basara, basara, deshi deshi, basara basara...

Arvostelu: Poikani Kevin (We need to talk about Kevin, 2011)

Ikäraja: K16
Rooleissa: Tilda Swinton, Ezra Miller
Tähdet: ****+

Äidin rakas(ko) hirviö


Saatiinhan se viimein Suomeenkin. Viime vuonna elokuvafestareilta kiitosta ja keskustelua niittänyt Poikani Kevin sai ensi-iltansa 20.4. Ja kuten hyvän elokuvafestari-leffan kuuluukin, on se poikinut katsojamääräkseen puolisen salia kerrallaan. Kansa herää hitaasti, mutta kunhan herää jossain vaiheessa. Elokuva on noin kaksi tuntia kestävä kasvutarina äidin ja pojan suhteesta, vastaamatta jäävistä kysymyksistä ja siitä, katsooko rakkaus verisiteisiin. Kun äiti Eva (Tilda Swinton) luopuu vapaamuotoisesta elämästään synnyttääkseen poikansa Kevinin (lapsena Jasper Newell & Rock Duer), lähtee käyntiin tahtojen taistelu. Kaikki huipentuu 15-vuotiaan Kevinin (Ezra Miller) vakavaan tekoon, jonka todellista syyllistä elokuva etsii pätkittäin.

Ensimmäinen ajatus, joka herää elokuvan katsottua on se, että miksi Tilda Swintonilla ei nähty Oscar-pystiä roolistaan? Stressin, lapsensa teon varjon ja koko kansan syyllistävän paineen alla elävän naisen elämä voisi olla aiheena floppi, mutta Swinton esittää sen ammattimaisesti ja vähä kerrallaan pintaa syventäen. Lopputulos on eheä kokonaisuus, jota kelpaa katsella - jopa pidempään. Elokuvan näkökulma pysyy tiiviisti äidissä kiinni, mutta se ei silti luo kliseistä marttyyria. Se on vahva tarina vahvasta ihmisestä, jonka annetaan silti sortuakin, taipumatta yliampuvuuteen.

Eikä jää häpeään vastanäyttelijä Ezra Millerkaan nimikkohahmo Kevininä. Vaikka pojan vakava teko onkin ilmeinen, saavat kasvuhetkien kuvaukset katsojan pysymään tiukasti kiinni penkissään ja pitämään silmänsä auki. Ezra taitaa kieroon kasvaneen, manipuloivan ja kaiken aikaa kaikesta kostavan Kevinin vaikuttamaan samaan aikaan helvetin lähettiläältä ja inhimilliseltä poikarukalta. Elokuvan lopulla saakin miettiä, kuka tässäkin oli paha, ja miksi.

Vastaamattomia ovat muutkin kysymykset. Syyllistä etsitään, mutta syyllisen leimaa ei tatuoida kenenkään päähän. Äidin rakkaus poikaansa kohtaan kyseenalaistetaan, mutta se näkyy silti siellä. Elokuva ottaa kantaa siihen, onko mikään loppujen lopuksi sitä, miltä se näyttää. Mahdottomuuksia siis. Välillä se kyllä sortuu mustavalkoisuuteen, kun muu kansa tuntuu turhankin aktiivisesti kivittävän Kevinin teosta kärsivää äitiparkaa. Kieltämättä jää miettimään, olisiko kaikki oikeasti noin raskaasti henkilökohtaista (näin ulkopuolisen perspektiivistä), jos.

Poikani Kevin ei kuitenkaan ole pelkästään draamaelokuva, vaan siihen perustuu myös trilleriinkin vivahtava puoli. Kuvaustekniikka sumentaa, kiertää, joskus liikaakin, mutta tehokeinona ovelasti. Iloinen rallatusmusiikki luo karmivaa kontrastia kuvassa tapahtuville katseille, eleille, teoille. Tämä elokuva ei mässäile verellä, mutta tuhoutunutta silmää metaforana käyttävä hedelmän mussutus saa silti kylmiä väreitä selkäpiihin. Ehkä omaan makuuni liian taiteellinen aloitus tomaattimurskassa kylpeminen on, mutta siitä eteenpäin saadaan nauttia kylmän ja kuuman vaihtelevasta lämpotilasta.

Tämä elokuva kuuluu vuoden 2011 ykkösnimiin. Vielä päiviä sen katsomisen jälkeen pyörii mielessä elokuvan herättämät kysymykset, ajatus tahdosta nähdä se uudelleen ja siitä, miten se polveutuu tosielämään. Vaikka Poikani Kevin on vain kirjailija Lione Shriverin fiktiivinen tuotos, se käsittelee paljon mediassa viime aikoinakin pyörinyttä aihetta.

Me tulemme puhumaan Kevinistä vielä pitkään.

Arvostelu: Nälkäpeli (The Hunger Games, 2012)

Ikäraja: K12
Rooleissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson
Tähdet: ***



Tältäkö näyttää tulevaisuuden maailma?


Kevään mainostetuin, ja varma kassamagneetti Nälkäpeli, lyö valkokankaille tänään 23.3.2012. Elokuva kertoo Amerikan nousseen sotien jälkeen tuhkasta Panemina, jonka pääkaupunki Capitol järjestää vuosittain rangaistuksena Nälkäpelin. Idea on, että jokainen kahdestatoista Panemin vyöhykkeestä, lähettää yhden tytön ja pojan taistelemaan tositv-formaattiin hengestään. Vain yksi voi voittaa. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) lähtee vapaaehtoisena leikkiin mukaan, kun sisko Prim saa epäonnisen arvan osakseen.

Nälkäpelissä on aineksia idealtaan kohauttaa. Lapset tappamassa toisiaan ja synkkä tulevaisuudenkuva ovat karmivia, ja joissain paikoissa katsojaa saattaa jopa ahdistaa elokuvan tunnelma. Se pysyy silti hyvän maun rajoissa. Tärkeintä on idea, ei verellä ja ruumiilla mässäily. Kirjan tasolle sitä ei silti olla viety. Siinä missä kirja luo tiheämmän ja sydämen sykettä nostavan olotilan (pakkojatkaalukemistataimuuten), jää elokuva hieman veteläksi. Kyllähän se kirjalle uskollisilla kohtauksilla nostaakin kylmät väreet selkäpiihin, mutta sitten saatetaankin sortua turhaan tillitykseen. Ehkä se ei olisi silti rikkonut rajoja, vaikka pari veitsen sivallusta oltaisiinkin ihan oikeasti näytetty.

Jennifer Lawrence loistaa roolissaan Katnissina. Nuori nainen on tuleva tähti, ja sen näkee siitä, miten hän ottaa roolin haltuunsa. Uskottavuus, sisällä piilevä herkkyys ja kovimmassakin tilanteessa jalat maassa seisovaa hahmoa ei voisi kukaan toinen esittää paremmin. Jennifer on Katniss. Moni konkarimpi näyttelijälahjakkuus jää naisen varjoon, kun hän ottaa jousipyssyn käteensä ja juoksee areenalle.

Ehkä jopa liian tehokkaastikin, sillä elokuvantekijät taisivat unohtaa muut hahmot kokonaan. Yhtä sympatisoiva tunne ei toisten tribuuttien puolesta tule, sillä heitä ei näytetä juuri ollenkaan. Hahmojen rakennus on jäänyt puolitiehen, vaikka Catoa esittävä Alexander Ludwig yrittääkin parhaansa saada äänensä kuuluviin. Josh Hutcherson saa Katnissiin rakastuneena ja epäonnisena tribuuttiehdokkaana Peetana sydämen sulamaan, ja tekee roolilleen oikeutta. Silti tuntuu, että Peetakin on vain sivuhahmon paholainen, jonka tunteille ei anneta riittävästi tilaa. Ei silti syytä huoleen, kyllä sivujuonena kulkeva rakkaustarina esille saadaan, ja se saa katsojan vastavuoroisesti hymyilemään muiden tapahtumien ohella.

Visuaalisestikin Nälkäpeli onnistuu. Puvustus toimii, ja Nälkäpelin areena on yhtä karu kuin kuvitelmissa. Capitol on ehkä enemmän Ikean kuvasto, kuin glamourinen pääkaupunki, mutta verrattuna Vyöhykkeen 12 lavastukseen saadaan silti mukavaa kontrastia. Nälkäpeli ei ole liian tietokoneellinen hahmotelma, vaan se antaa realistista kuvaa tulevaisuuden resuisemmista oloista.

Nälkäpeli on elokuva, joka kannattaa katsoa ajatuksella. Vaikka se ei ehkä onnistukaan kohauttamaan, on siinä silti mahdollisuuksia. Se ei ole huono, se ei jää vain yritykseksi, mutta jokin siinä tökkii. Juonikulku kulkee välillä poukkoilevana ja sekavana, ihan kuin se yrittäisi pitää kiinni kirjasta, mutta olla silti erillinen yksilö. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettei inhimillisyyden mureneminen olisi kuvattu juuri oikealla ja pysäyttävällä tavalla. Katsoja poistuu salista pää täynnä ajatuksia, ja ehkä se onkin sitten se paljon puhuttu kohautus.

Tartu kuitenkin myös kirjaan.