sixième

Tämä päivitys on pyhitetty kahdelle tänä vuonna ilmestyvälle, ja eritoten eniten odottamalleni elokuvalle. Muuten listaukseen olisi päässyt esim. Batman, mutta uskon siitä olevan infoa kaikilla joka tapauksessa enemmän kuin valitsemillani. Nämä molemmat löytyy myös aikaisemmasta päivityksestä, jossa listasin must see -elokuvia loppuvuodelle. Ja kyseessähän on siis ihanaiset The Perks of Being a Wallflower, sekä elokuvasovitus musikaalista Les Miserables.

Miksi nämä kaksi? Kumpikaan ei ole varmasti täysin tuntematon, mutta uskon vakaasti suurimman osan suomalaisista silti olevan tietämätön näistä. Hemmetin hienoja juoneltaan/aiheeltaan/idealtaan kuitenkin, joten here we go. Saapahan varustautua taas rahojensa menettämiseen.


ELÄMÄNI SEINÄRUUSUNA (The Perks of being a Wallflower)

Charlie on lukion ensimmäisellä luokalla. Hän on ikäistään älykkäämpi, mutta ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mikä tekee uusiin ihmisiin tutustumisesta vaikeaa. Charlie on seinäruusu, joka haluaisi heittäytyä mukaan elämään, mutta oman pään vangiksi on helppo jäädä. Väistämättä Charlien on kuitenkin kohdattava tuntematon maailma: ensimmäiset treffit, suudelmat ja bileet, uudet ystävät, seksi, huumeet ja The Rocky Horror Picture Show. Ne maagiset hetket, kun äärettömyyden tunteeseen riittää ajokortti ja täydellinen kokoelmakasetti. Mutta vaikka seinän vierustalta näkee kaiken tarkasti, Charlie ei voi jäädä sivustakatsojaksi loppuelämäkseen. Joskus on otettava selvää, miltä elämä tuntuu keskellä tanssilattiaa. Elämäni seinäruusuna on kirpeä kasvutarina ja syvällisen herkkä kuvaus vuoristoradasta, jota myös aikuistumiseksi kutsutaan. (Kirjan takakansi)



Saa ensi-iltansa ulkomailla 14.9. Mitä olen suomalaisen finnkinon kanssa ollut yhteyksissä, niin puhuivat alustavasta suunnitelmasta saada se tänne marraskuuksi. Parempi kuin ei mitään, eikös? Voi siis kaiketi kiittää tällä kertaa finnkinoa ! Kyllä Suomellakin joskus menee ihan kivasti.

Elämäni seinäruusuna perustuu siis Stephen Chboskyn kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Itse luin teoksen viime viikolla ja rakastuin ihan mielettömästi. Jos rehellisiä ollaan, niin syy miksi edes löysin Perksin oli, kun kuulin Ezra Millerin olevan siinä. Kyseinen nuori herrashenkilö on näyttelijänlahjoillaan Poikani Kevinissä saanut miut vakuuttumaan, ja sitä kautta sitten tutustuin tähänkin hankkeeseen. Eipä ollut huono valinta, sillä herran jumala kuinka mahtavan upea se kirja on. Voin vain suositella sitä kaikille, menkää, lukekaa ! Kerrankin oikeasti aito tarina, jossa ei tunnu olevan mitään ylikoristeellisia muovikuvia. Ihan vain elämää itseään. Elokuvan suhteen on suuria odotuksia siksikin, että kirjailija Stephen Chbosky on ohjannut ja käsikirjoittanut koko homman.

Päähahmona on tietenkin Charlie. Elokuvaan castattiin ujoa seinäruusua esittämään Logan Lerman. Miulla ei sikäli ole mitään kokemuksia Loganin näyttelemisestä, muuta kuin Butterfly Effectin roolisuoritus, jonka Logan teki lapsena. Enpä siis voi arvioida, onko hyvä vai huono. Trailerin perusteella ei kuitenkaan näytä lainkaan huonolta. Kirjassa seurataan kaikkea Charlien näkövinkkelistä niin, että hän lähettelee kirjeitä. Ja niissä sitten kerrotaan kaikki, mitä tapahtuu. Jännä nähdä, että tuleeko elokuva tuottamaan samanlaista upeaa tunnetta katsottaessa, kuin mitä kirjaa lukiessa kokee.

Sam sai kasvoikseen Emma Watsonin, joka sanoi MTV:n haastattelussa osuvasti fandomista: Sieltä löytää varmasti jonkun, johon samaistua. Emma on miulle vielä suht. Hermione, mutta kuten Rupert Grint osoitti Cherrybombilla, niin täysin erilainen hahmo kyllä parhaassa tapauksessa vie ne ajatukset muualle. Uskon ja luotan siis Emmaan. Sam on se, johon Charlie rakastuu. Mutta mistä tykkään erityisesti Perksissä on se, että välit Charlien kanssa kehittyvät rauhallisesti lopun tilanteeseen saakka. Ei ole turhan sokerimaustettua kliseekamaa, ja toivon elokuvankin jättävän sen turhia korostamatta.

Viimeisin pääkolmikosta on Patrick. Samin velipuoli ja homo. Roolissa nähdään Ezra Miller, jota jo hehkutin. Pakko sanoa, että kun luin kirjaa sain hieman erilaista kuvaa hahmosta, mitä trailerissa näkyi. Ehkä astetta rauhallisempaa? Joka tapauksessa Ezra ei ole vielä kertaakaan pettänyt yhdessäkään elokuvassa, jonka olen nähnyt (eli ne kaikki, joissa se on). Huvittavaa muuten, mutta trailerissä Ezra kuulostaa ihan Robert Sheehanilta ja elehtii samalla tavalla. Jos joku on katsonut Misfitsiä, niin tietää mistä puhun.

Casting sisältää myös mm. Paul Ruddin (Frendejä katsoneet tunnistaa Phoeben aviomieheksi Mikeksi), Kate Walsh (Greyn Anatomia), Nina Dobrev (Vampire Diaries) ja Mae Whitman (Scott Pilgrim vs. the world).

Hyvältä vaikuttaa, suosittelen tosin lukemaan kirjan ennen katsausta. Sen verran hieno teos on, ettei kannata ns. pilata mielikuviaan lukukokemusta varten (;

LES MISERABLES

Jean Valjean on tuomittu leivän varastamisesta. Vuosia myöhemmin hän etsii armahdusta. Poliisi Javert perässään, hän pakenee Fantinen tyttären Cosetten kanssa Pariisiin, jossa opiskelijat rakentavat barrikadeja ihmisoikeuksien puolesta. 


Les Miserables on aivan mieletön musikaali. Se sijoituu 1800-luvun Ranskaan, joten puitteet ja maailmankuva on sen mukainen. Elokuvan ensi-illaksi on valittu ulkomailla 14.12. Suomelle päivää ei ole valittu, eikä tietoa levityksestä ole. Toivotaan parasta !

Les Miserablesin musikaalikin perustuu johonkin, nimittäin kirjaan. Mutta suhteellisen rennosti, sillä jos on lukenut kirjan, sekä nähnyt musikaalin, niin tietää eroja olevan roimasti. Elokuva perustuu nimenomaan musikaalin, joka on pyörinyt yli 25-vuotta West Endissä ja Broadwaylla. Elokuvan ohjauksesta vastaa Tom Hooper. Miehen töihin kuuluu mm. Oscar-palkittu Kuninkaan puhe, joten odotukset ovat sen mukaiset. Itse näin musikaalin vuonna 2010 Lontoossa, jolloin elokuvassakin roolinsa uusiva Samantha Barks esitti Eponinea. Jean Valjeanina oli Alfie Boe, joka on mieletön. Siinä on Hugh Jackmanille isot kengät täytettävänä. Musikaali on siitä lähtien ollut itselleni lähellä sydäntä sen synkeämmän teeman vuoksi. Siinä kuollaan, eletään kärsimyksessä, pyydetään armahdusta ja toivotaan seuraavan päivän olevan parempi. Toivonpilkahduksia näkyy kuitenkin rakkaustarinan muodossa, sekä loppujen lopuksi jokaisessa kuolemassakin. Kaikki pääkuolemat ovat tehneet syntiä, mutta kuolonhetkillään tekevät jotain hyvittääkseen sen. Paitsi tietenki epäonniset opiskelijat. Juoni kulkee kronologista tahtia Valjeanin elämän halki.

Päärolin nappasi tosiaan Hugh Jackman. Miä itse rakastan kyseisen miehen töitä, ja olen varma tämän tuovan Valjeanille oikeutta. Ainoa, mitä olen miettinyt, ovat laulunlahjat, sillä Valjeanin vokaalityöt ovat aika rajuja. Toivon ja uskon kuitenkin parasta, ja heti kun kuullaan laulupätkiä Hughilta, niin sittenhän se nähdään. Valjean on hahmona se perinteinen sankari, joka tahtoo korvata kaiken pahan mitä on tehnyt. Fantinen jättäessä hänelle tyttärensä Cosetten, pitää tyttöä kuin omaansa. On kuitenkin vankikarkuri, joten poliisikomissaari Javert seuraa perässä läpi vuosien.

Fantine, joka ei musikaalissa kauaa näkyvyyttä nauti, näkyy Anne Hathawayn kasvoilla. Mitä trailerissakin voi kuulla, niin kyllä nainen laulaa osaa. Sen lisäksi pidän siitä, miten laulu I Dreamed a Dream on sovitettu elokuvalle sopivaan tyyliin, ja se on karun raaka. Jostain taisin lukea, että elokuvassa lauletaan ihan suorilta, ettei turhaa autotunea ja säätelyä ole käytetty yli voimavarojen. Eipä siis ole luvassa Phantom of the Opera kakkosta, joka muistetaan huvittavasta editoinnista. Fantine on se, jonka nuoruuden unelmat murskattiin tullessaan raskaaksi miehelle, joka jo häipyi. Antoi tyttärensä pois, ja nyt yrittää maksaa tyttärensä ylläpidosta mm. myymällä itseään.

Javert on Russel Crow. Tässä kohtaa tuli oikeasti wtf-olo. Russel Crow ei missään nimessä olisi tullut pieneen mieleenikään, mutta jaa'a, saas nähdä. Javert on Valjeania jahtaava poliisi, joka lähes pakkomielteen tavoin tahtoo vain saada vangin kiinni. Tätä kissa-hiiri-leikkiä saadaan seurata koko musikaalin ajan, kun Javert tuntuu aina löytävän tiensä Valjeanin luo. Kaikki huipentuu barrikadin taistelussa.

Cosette ja Marius roolitettiin Amanda Sheyfriedille ja Eddie Redmaynelle. Pari rakastuu Pariisissa, juuri ennen barrikadin taistelua. Marius on opiskelijapoika ja Cosette Valjeanin tarkoin vahtima suojatti. Amandasta tykkään siinä ja siinä, ihan mukava näyttelijä, mutta jokin on aina häirinnyt. Eddie taas on ihan rakkaus, nähty ensimmäisen kerran elokuvassa Like Minds joka kuuluu suosikkileffojen joukkoon. Lauluääntä löytyy molemmilta, ja tässä onkin koko tarinan positiivisen pilkahdus. Ehkäpä siksi nyt annamme krediittiä jo valmiiksi.

Viimeisenä mainitsen Eponinen, joka on Cosetten lapsuusajan perheen oikea tytär. Eponinen rooliin tuli West End-tähti Samantha Barks, jonka laulua voi kuunnella Les Miserablesin musikaalikonsertin 25-vuotis videolla. Hänet näin myös livenä, ja voin kertoa naisen olevan ihan mahtava. Pian 22-vuotta täyttävä Samantha tulee ainakin onnistumaan, kun kerran onnistui jo aikaisemminkin. Eponine rakastaa salaa ja vähemmän salaa Mariusta, joka ei vastaa tytön tunteisiin. Siispä Eponine kulkee yksin, ja laulaa musikaalin yhden tunnetuimmista biiseistä On my Ownin. Eiköhän tähän melkein jokainen voi samaistua?

Muissa rooleissa on esim. Helena Bonham-Carter, Aaron Tveit, sekä liuta oikeita West Endin ja Broadwayn tähtiä, jotka tulevat mm. barrikadi-kohtauksiin ja statisteilemaan. Jos joku on yhtä hc-fani tän tyypin jutuille, niin elokuvassa voi sitten pelata spottaa näyttelijää (;

Ennen kaikkea hyvältä vaikuttaa, ja odotan innoissani. Suosittelen jokaiselle niin alkuperäisen musikaalin näkemistä, kuin tämänkin tapittamista. Barrikadeilla tapahtuva on miulle ehdotonta kohokohtaa ihan vain hahmon Enjolrasinkin vuoksi.

cinquième

En voi väittää olevani perfektionisti. En todellakaan. Mutta sitten on niitä asioita, jotka jos eivät ole järjestyksessä, niin miulla katkeaa hiukset päästä. Näihin lukeutuu mm. leffahylly. Aloitin siispä kunniahyllyn järjestelyn, jonne päätyy vain ne parhaat ja mahtavimmat. Lajittelin elokuvat nätisti aakkosjärjestykseen. Pyyhin pölyt. Raivasin pari elokuvaa pois, ja lisäsin muutaman tilalle. Ja sitten ajattelin, että voisin tehdä kunniahyllyn TOP10, jotka on aina ja ikuisesti siellä - koska ne on niin mahtavia! Joten kaikki nämä, jotka tähän nyt listaan, niin voin sanoa, että jos et katso, olet ääliö (sillä makuasioista sopii kiistellä, mutta mun makuni on joka tapauksessa paras)!



TOP10 katso, tai kadut ettet katsonut -elokuvaa


10. Donnie Darko (2001)

Tämä elokuva joko ihastuttaa, vai vihastuttaa. Maailmanlopun ja itsensä ymmärtämisen teema näkyy hienosti Donnie Darkossa, ja siksi se kuuluu miun suosikkilistalle. Se on kyllä myös niitä, joiden taiteelliset näkemykset voivat olla joillekin liikaa, eikä se kestä kuukausittaista katselua. Mutta oikeina hetkinä, oikeassa seurassa, on tämä varmasti elokuva, joka kannattaa katsoa. Jake Gyllenhaal ei ole miun lemppareita, mutta tässä elokuvassa jokin kolahtaa. Mieletöntä näyttelijäntyötä, ja elokuva, joka jättää pohtimaan koko syytä, miksi me edes ollaan tällä maapallolla.

09. The Deer Hunter (1978)

Kauriinmetsästäjät kuuluu jo ihan yleissivistykseen. Se kertoo sotaan lähtevistä pikkukaupungin työntekijöistä, jotka eivät palaa samanlaisina takaisin. Jakaisin elokuvan kahteen osaan. Siihen, joka pohjustaa ja on jopa hieman rasittavaa katsottavaa, ja siihen, joka näyttää lopputuloksen ja on elokuvaa parhaimmillaan. Jos kestää alun, niin lopussa kiitos seisoo. Tavallaan oppii myös arvostamaan pohjustustakin, jota ilman tulos ei olisi yhtä karmaiseva. Venäläistä rulettia ja mielen murtumista.

08. Never Let Me Go (2010)

Englantilaisen sisäoppilaitoksen kasvatit saavat tietää totuuden itsestään. Siinä missä traileri kuvastaa romanttista hömppää, on totuus aivan toinen. Kuuluu miun suosikkeihin juurikin sen jälkimmäisen vuoksi. Tämä on inhimillisyyttä parhaimmillaan. Se ei ole oikeastaan synkkä teos, kuten kaksi aiempaa elokuvaa, vaan pikemminkin suora ja lämmin kosketus aiheeseen. Toisaalta elokuvasta jää hyvä mieli, toisaalta ei. Se on vain elämää itseään.

07. Juno (2007)

Mitä tähän voi sanoa? Söpö. Miä pidän niin paljon psykologisesta ja rankasta kamasta, että sinne väliin tarvitaan tällaista sokeria. Ja tämä on oikeanlaista. Toki aiheena teinityttö tulee raskaaksi ja suunnittelee antavansa sen adoptioon, ei kuulosta miltään huippuleffalta, mutta Junon toteutus on raikas. Ellen Page on mahtava näyttelijä, ja käsikirjoitus on paikoittain kovin fiksu. Välillä se lankeaa tosin turhiin kliseisiin. Joka tapauksessa omaperäinen elokuva isolla oo:lla. Katsokaa itse, niin näette. Tästä elokuvasta jää ainakin hyvä mieli. Ja sinisen slushien himo.

06. Manic (2001)

Ah, ensimmäinen Joseph Gordon-Levitt listalla. En voi ylistää tätä miestä tarpeeksi. Manic kertoo väkivaltaan tunteitansa purkaneesta nuoresta miehestä, joka lähetetään selvittämään raivonsa alkulähteitä. Kuvaustekniikka on kyllä elokuvassa ihan päin sanonko mitä, sillä en tykkää ns. videokameratyylistä. Sisältö korvaa kuitenkin kaiken. JGL on yhtä loistava kuin aina ennenkin, ja Zooey Deschanel (yritäpä katsoa tän jälkeen 500 days of Summer) ei yhtään sen huonompi. Hyvin aliarvostettu elokuva, joka kannattaa kaikkien katsoa.

05. Like Minds (2006)

Brittipojat keskellä psykologista ja vähemmän psykologista murhakierrettä. Kaikki lähtee siitä, kun Alexia (Eddie Redmayne) syytetään koulutoverinsa Nigelin (Tom Sturridge) murhasta. Hiljalleen aukeaa totuus, johon sisältyvät niin temppeliherrat kuin ihan vain kyky hallita toisen mieltä. Mistäpä miä tässä en pitäisi? Psykologiaa, rikostarina, brittejä... Erittäin kiehtova elokuva. Kun kaikki päättyy, jää lopputekstejä tuijottamaan suu auki. Hyvin mielenkiintoinen, jälleen aliarvostettu valinta.

04. The Breakfast Club (1985)

Oi tätä klassikon huumaa. Olen katsonut The Breakfast Clubin varmasti miljoona kertaa, eikä se vanhene koskaan. Viisi erilaista oppilasta jäävät kukin eri syystä jälki-istuntoon, ja siitä se sitten lähtee. Jokaisella on ennakkoluuloja - jotkut paikkaansa pitäviä, ja jotkut menivätkin sitten metsään. Elokuva on ajaton. Vaikka tyyli ja tukka muuttuu, ei perusidea katoa mihinkään. Koululuokkien väliset erot ja yhtäläisyydet ovat nykypäivääkin. Kaikki uusintafilmatisoinnista puhuvat voivat painua suolle, sillä vain kuolleen ruumiini yli. Tämä pitäisi näyttää joka koulussa. Klassinen "eat my shorts" -fraasi tulee muuten tästä elokuvasta, ei Bart Simpsonilta.

03. Inception (2010)
Kukapa ei tietäisi Christopher Nolanin kassamagneettia, mutta tänne se kuuluu. Täysin viihdearvoinen elokuva, jossa on tosin muutamia fiksujakin juttuja. Kun mennään unen läpi uneen ja sieltäkin vielä syvemmälle, pohditaan samalla koko olemassaoloa. Elokuvasta löytyy näyttelijöiden huipputiimi. Tehosteet ovat valloittavia. Idea on mukavan omalaatuinen. Ja kaiken sen keskeltä löytyy katsoja, joka ei tunne "koskatääloppuu" -tunnetta missään vaiheessa. Plussaa scoresta, joka on paras ikinä.

02. Mysterious Skin (2004)
Aliarvostettu. Melkein kukaan ei edes tiedä. Häpeällistä. Mysterious Skin on hemmetin hyvä elokuva. Siinä lapsena valmentajansa hyväksikäyttämäksi tullut Neil myy itseään vanhemmille herroille, kun ei muuta kautta enää osaa rakkautta tuntea. Brian taas on varma, että syy lapsuutensa muistikatkoksille selittyy ufoilla. Tämä elokuva on rankkaa katsottavaa. Se ei pahemmin pistä naurattamaan, mutta vaikuttaa sitäkin enemmän. Jos aloittaa, pysy ehdottomasti loppuun saakka mukana. Neilin monologi on varmasti yksi elokuvahistorian hienoimpia, ja summaa kaiken elokuvassa näytetyn hienosti yhteen. Tämä on mestariteos. Se ei pelkää ottaa rankkaa aihetta ja näyttää sitä rehellisesti, verhoamatta sitä sokerihuntuihin. Teidän. On. Nähtävä. Tämä.

01. Little Miss Sunshine (2006)
Numero ykkönen on tämä parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ansiokkaasti Oscarin napannut elokuva. Tämä elokuva on sitä, mitä suurin osa elokuvista ei ole. Siinä on sielua. Kun hermoromahduksen partaalla oleva sekasikiöperhe pakkautuu yhteen autoon viedäkseen nuorimmaisen kauneuskilpailuihin, voi odottaa mitä vain. Perusäiti, voittajia ylistävä isä, itsemurhaa yrittänyt setä, rivosuinen vaari, puhumaton teinipoika ja missinurasta haaveileva pikkusisko. Jokainen hahmo on samaistuttava. Jokainen on aito ja inhimillinen. Se ei ole pelkästään komedia, vaan draama ja syvä tutkimus erilaisten ihmisten elämään ja ajatuksiin. Käsikirjoitus on nerokas ja oivaltava, ja se vie mukanaan. Hyvät fiilikset, hyvä tarina. Kaikki, teeskennelkää normaalia!

Arvostelu: Poikani Kevin (We need to talk about Kevin, 2011)

Ikäraja: K16
Rooleissa: Tilda Swinton, Ezra Miller
Tähdet: ****+

Äidin rakas(ko) hirviö


Saatiinhan se viimein Suomeenkin. Viime vuonna elokuvafestareilta kiitosta ja keskustelua niittänyt Poikani Kevin sai ensi-iltansa 20.4. Ja kuten hyvän elokuvafestari-leffan kuuluukin, on se poikinut katsojamääräkseen puolisen salia kerrallaan. Kansa herää hitaasti, mutta kunhan herää jossain vaiheessa. Elokuva on noin kaksi tuntia kestävä kasvutarina äidin ja pojan suhteesta, vastaamatta jäävistä kysymyksistä ja siitä, katsooko rakkaus verisiteisiin. Kun äiti Eva (Tilda Swinton) luopuu vapaamuotoisesta elämästään synnyttääkseen poikansa Kevinin (lapsena Jasper Newell & Rock Duer), lähtee käyntiin tahtojen taistelu. Kaikki huipentuu 15-vuotiaan Kevinin (Ezra Miller) vakavaan tekoon, jonka todellista syyllistä elokuva etsii pätkittäin.

Ensimmäinen ajatus, joka herää elokuvan katsottua on se, että miksi Tilda Swintonilla ei nähty Oscar-pystiä roolistaan? Stressin, lapsensa teon varjon ja koko kansan syyllistävän paineen alla elävän naisen elämä voisi olla aiheena floppi, mutta Swinton esittää sen ammattimaisesti ja vähä kerrallaan pintaa syventäen. Lopputulos on eheä kokonaisuus, jota kelpaa katsella - jopa pidempään. Elokuvan näkökulma pysyy tiiviisti äidissä kiinni, mutta se ei silti luo kliseistä marttyyria. Se on vahva tarina vahvasta ihmisestä, jonka annetaan silti sortuakin, taipumatta yliampuvuuteen.

Eikä jää häpeään vastanäyttelijä Ezra Millerkaan nimikkohahmo Kevininä. Vaikka pojan vakava teko onkin ilmeinen, saavat kasvuhetkien kuvaukset katsojan pysymään tiukasti kiinni penkissään ja pitämään silmänsä auki. Ezra taitaa kieroon kasvaneen, manipuloivan ja kaiken aikaa kaikesta kostavan Kevinin vaikuttamaan samaan aikaan helvetin lähettiläältä ja inhimilliseltä poikarukalta. Elokuvan lopulla saakin miettiä, kuka tässäkin oli paha, ja miksi.

Vastaamattomia ovat muutkin kysymykset. Syyllistä etsitään, mutta syyllisen leimaa ei tatuoida kenenkään päähän. Äidin rakkaus poikaansa kohtaan kyseenalaistetaan, mutta se näkyy silti siellä. Elokuva ottaa kantaa siihen, onko mikään loppujen lopuksi sitä, miltä se näyttää. Mahdottomuuksia siis. Välillä se kyllä sortuu mustavalkoisuuteen, kun muu kansa tuntuu turhankin aktiivisesti kivittävän Kevinin teosta kärsivää äitiparkaa. Kieltämättä jää miettimään, olisiko kaikki oikeasti noin raskaasti henkilökohtaista (näin ulkopuolisen perspektiivistä), jos.

Poikani Kevin ei kuitenkaan ole pelkästään draamaelokuva, vaan siihen perustuu myös trilleriinkin vivahtava puoli. Kuvaustekniikka sumentaa, kiertää, joskus liikaakin, mutta tehokeinona ovelasti. Iloinen rallatusmusiikki luo karmivaa kontrastia kuvassa tapahtuville katseille, eleille, teoille. Tämä elokuva ei mässäile verellä, mutta tuhoutunutta silmää metaforana käyttävä hedelmän mussutus saa silti kylmiä väreitä selkäpiihin. Ehkä omaan makuuni liian taiteellinen aloitus tomaattimurskassa kylpeminen on, mutta siitä eteenpäin saadaan nauttia kylmän ja kuuman vaihtelevasta lämpotilasta.

Tämä elokuva kuuluu vuoden 2011 ykkösnimiin. Vielä päiviä sen katsomisen jälkeen pyörii mielessä elokuvan herättämät kysymykset, ajatus tahdosta nähdä se uudelleen ja siitä, miten se polveutuu tosielämään. Vaikka Poikani Kevin on vain kirjailija Lione Shriverin fiktiivinen tuotos, se käsittelee paljon mediassa viime aikoinakin pyörinyttä aihetta.

Me tulemme puhumaan Kevinistä vielä pitkään.